THEE SACRED SOULS
Ääniwalli, Helsinki 25.10.2023
Joskus keskenkasvuinenkin voi näemmä tunnistautua fossiiliksi – ja tulla lopulta positiivisesti yllätetyksi. Myönnän häpeillen epäilleeni vetovoiman riittävyyttä tapahtumassa, joka ajoittui kolean sateiseen lokakuun arki-iltaan ja vieläpä sijoittui Helsingin keskustahälinästä katsottuna sangen syrjäiselle vallilalaiselle tehdashalliklubille, joka on totuttu pitämään lähinnä kesätilaisuuksien sekä musiikillisesti etupäässä house-, tekno- ja punk-kemujen lokaationa. Vasta ensimmäisellä Suomen-vierailullaan olleesta eteläisen Kalifornian vintage soul -yhtyeestä ei liioin näkynyt mainoksia tai esittelyartikkeleita sen enempää printti- kuin nettimediassa (eikä siten halaistua sanaa esim. Blues Newsissa), valtakunnan radiot eivät tällaista musiikkia soittolistoilleen yleensä kelpuuta, enkä havainnut asiaa juuri muutenkaan omissa infonhakukanavissani hehkutetun. Mutta katso! Live Nationin kiinnitys ei lopulta ollutkaan sattumanvaraista hakuammuntaa vaan ilmeisen harkittu täsmäisku hyvin tilanteen tasalla olleelle pari-kolmekymppiselle ykköskohderyhmälleen, jonka olemassaolosta rohkenen väittää, ettei monilla meistä jonkin asteen juurimusiikkikentän tuntijoiksi itsemme ylentäneistä tallaajista ole ollut harmainta haisuakaan. Ansaittu tillikka siis omille korvilleni: läpsy vastaanotettu ja siitä toivottavasti myös jotain opittu.
San Diegossa vuonna 2019 perustettu Thee Sacred Souls on kieltämättä kohonnut harvinaisen kipakkaa tahtia oman genrensä polttavaksi puheenaiheeksi ympäri planeetan. Nostoapuaan tähän levitaatioliikkeeseen ovat tarjonneet paitsi arvostettu Daptone-levy-yhtiö (sekä sen sisarmerkki Penrose Records), myös bändin omaa nimeä kantavasta debyyttialbumista (2022) lausutut vuolaat kehut Rolling Stonen ja Billboardin tapaisissa vanhan liiton julkaisuissa. Suomessa tiedotusvälineiden kiinnostus on sen sijaan ollut olennaisesti vaisumpaa ja syykin vaikuttaa saletilta: eihän nyt täälläpäin voi kukaan tosissaan innostua äärimmilleen 1960- ja 1970-lukujen taitteen äänimaailmaan retro-tuotetusta lälläri-soulista, jota herra paratkoon, tuskin pystyy edes tanssimaan? Vai voisiko?
Yltäkyllästetyllä siirappisuudella, riittävän persoonallisella omalla kappalevarannolla sekä kiistattomilla soitannollisilla ja ennen kaikkea vokalistisilla voimavaroilla valjastettu kokoonpano saapui maahan jo valmiiksi voittajana. Siitä antoi ensimmäisen viitteen heti lähtöasetelma, kun parhaimmillaan noin 500 asiakasta vetävä Ääniwalli oli täyttynyt keskittyneesti tulevaa konserttia odottaneesta yleisöstä jo reilua tuntia ennen h-hetkeä.
Jännite purkautui välittömästi keikan käynnistyttyä ilman erityisiä show-trikkejä yhtyeen eduksi mm. kuulaan kauniisti Marvin Gayen hengessä kehränneiden Motown-sävyisten balladien Love Is The Way ja Easier Said Than Done myötä. Kansan keskuudessa nähtiin hyväksyntää ilmentäneitä hymyjä ja vartaloiden huojuntaa, varovaisia tanssiaskeliakin – sekä kuultiin hetkittäin jopa innostunutta kiljahtelua karismaattisen ja luontevasti suomalaisten kanssa kontaktia hakeneen laulusolistin Joshua Lanen laajennettua esiintymistilaansa aika ajoin myös stagekorokkeen ulkopuolelle.
Vaikka Thee Sacred Souls virallisesti esitteleekin itsensä trioksi (Lanen ohella ydinorkesterin muodostavat basisti Sal Samanon ja rumpali Alex Garcia), kiertuevahvuudessaan se on 7-henkinen (mukanaan kitaristi Shay Stulz, urkuri Riley Dunn sekä taustalaulajat Tatiana Sandate ja Jensine Benitez). Seurue pääsi todistamaan, että se pystyy mallintamaan kiitettävällä tavalla äänitteidensä hypertäyteläisen äänimaiseman, vaikkei levyillä toisinaan soivia puhaltimia turneekoostumukseen kuulunutkaan. Eläväisestä lavaliikehdinnästään huolimatta kurinalaisen tarkasti läpi keikan laulaneelle huippulahjakkaalle Lanelle antoivat sopusuhtaisen vastuksen hänen naispuoliset kollegansa, joille siunaantui ehtoon kuluessa myös soolo- ja duettomahdollisuuksia. Huiman latautunut kimppaversio kuultiin mm. taustainstrumentaatioltaan rumpujen varaan pelkistetystä slovarista Happy And Well, jolla Jensine Benitez pääsi hurmaamaan eteerisellä soundillaan. Lisäksi viimeksi mainittu tarjosi pysäyttävän lead-tulkinnan The Fuzz -laulutrion 1970-luvun alun sweet soul -herkistelystä I Love You For All Seasons.
Thee Sacred Soulsin repertuaari mitä ilmeisimmin päivittyy jonkin verran kiertuepysähdysten välillä. Neljässä toimintavuodessa onkin kappaleita kertynyt plakkariin kiitettävän paljon, eikä keikkasetin sisältö ole siksi ilta toisensa perään kiveen hakattu. Toisaalta koska yhtyeen tyylillinen linja on selvästi lukittautunut omaan seesteänlaiskaan lokeroonsa, ei laulujen esitysjärjestyksellä välttämättä ole draaman kaaren rakentajina edes ratkaisevaa merkitystä. Kaiken kaikkiaan Ääniwallin puolitoistatuntiseen sulautui vain muutama selvästi tanssijohdatteinen vauhdikkaampi numero, joista Lane muisti kohteliaasti etukäteen myös ”varoitella”. Norttisoul-vivahteinen vuoden 2023 sinkkuraita Running Away sekä lainapala Someone To Fulfill My Needs (alun perin The Moovers 1966) tarjosivat illan grooveinta kyytiä.
Vaikkei erityistä muistutusta olisi tarvittukaan, Lane ohjasti pariin otteeseen myös klubin teknikkoa muuttamaan salin valaistusta kappaleiden sanoitusten mukaisiksi. Sydänsurulaulun For Now aikana lava modifioitiin kauttaaltaan usvaisen siniseksi, kun taas Trade Of Hearts sai vastaavasti romanttisen substanssinsa siivellä ympärilleen läpitunkevan punaisen värimaton. Näihin kahteen elämän pääteemaan kiteytyikin valtaosa Thee Sacred Soulsin lyyrisestä viestinnästä. Koskettavimman alustuksen sai osakseen lähimmäisen menettämisestä ja inhimillisyydestä muistuttanut Sorry For Tomorrow.
On verrattain selvää, että Thee Sacred Soulsin seuraava mahdollinen visiitti Suomessa tapahtuu nyt koettua huomattavasti kookkaammalla areenalla, todennäköisimpänä määränpäänään Porin Kirjurinluoto. Ääniwallin kaltaisissa väljissä mutta samalla asianmukaisen intiimeissä klubiolosuhteissa ryhmä tulee silti maineen kasvaessakin olemaan eniten kotonaan, kiinnostavimmillaan ja koskettavimmillaan.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2023)
Kuva: Joshua Lane (Thee Sacred Souls) (c) Jonas Ristaniemi
